Talo oli Jokikadun varressa, vastapäätä vanhaa kalatehdasta, joka könötti katottomana rauniona tyhjän laiturin takana, kohdassa jossa katu on korkeimmillaan, ennen kuin painuu kohden Länsisiltaa ja merta.
Aikoinaan katu oli ollut kaupungin parasta puolta, mutta jo kauan, ennen kuin vanha rouva syntyi, vastapäätä tullut kalatehdas oli pistänyt paremman väen muuttamaan meren puolelle kaupunkia ja vanhan rouvan perhe oli ollut viimeinen niistä vanhoista perheistä, jotka olivat aikoinaan rakennuttaneet suuret talonsa rantakadun varteen. Kun leskirouva kuoli, pojat kävivät hautajaisissa niin nopeasti, että naapurit olisivat paheksuneet, jos eivät olisi ennestään pitäneet poikia hulttioina.
Talon oveen ilmaantui “Myytävänä”-kyltti ja muutamaa kuukautta myöhemmin sekin katosi. Naapurit olivat tietävinään, että vaikka talo olikin vähän arvostetun kaupunginpuoliskon parhaalla paikalla, vanha rouva oli päästänyt sen niin huonoon kuntoon, ettei pojille siitä paljon herunut.
Vanhan rouvan kuolemasta oli kulunut jo muutama vuosi kun eräänä maanantaiaamuna ilmestyi talon eteen kuorma-auto, josta alettiin kantaa tavaraa talon sisäpihalle ja rakennustelineet nousivat talon eteen. Naapurit, ja erityisesti nurkkakuppilan emäntä, yrittivät kysellä kenelle työmiehet taloa korjasivat, mutta eivät he tienneet. Tupakkakauppiaan tyttären mies sai työtä talosta ja tiesi kertoa, että kaikki korjattiin erittäin hienosti ja huolella, kattomaalaukset restauroitiin ja portaikon lahonneet ikkunapuitteetkin korvattiin tarkasti alkuperäisen mukaisesti.
Kun sitten maalin ja rappauksen kirjavat putkitelineet purettiin talon edestä saattoivat naapurit havaita Jokikadun varteen ilmaantuneen kananpojankeltaisen talon, jonka portti ja tiilikatto olivat punaiset, ja ikkunapuitteet, ikkunaluukut ja ovenpielet hohtavan valkoisia. Naapureidensa rinnalla, joita ei juuri oltu korjattu vuosikymmeniin, talo oli suorastaan räikeä, mutta koko kadun asukkaat olivat ilahtuneita siitä, että tämä talo oli nyt kunnostettu. Jollakin tavoin se tuntui rohkaisevalta.
