| Ansiokkaat epatot |
Sodat soditaan väärän kuninkaan päivänä. Minäpä kerron erään hetken, jolloin tappajani tuli esiin. Minähän olen harrastanut katutappeluja ja mätkinyt ihmisiä mm. nyrkillä, mutta ilman vihaa tai suuttumusta, vaan koska niin ollut siinä tilanteessa tehtävä. Se on minun äidin perintöäni. Äitini, hullu piru, sanan ihminen ja tuomittu rikollinen, muuttui äkillisen vaaran kohdatessa toiseksi ihmiseksi. Ei ole yksi tai kaksi tarinaa, joita olen hänestä kuullut, kuinka äkillisen vaaran sattuessa, hän on ollut se joka toimi ja teki. Se on taas toinen tarina, ettei hän kestänyt mitään henkistä painetta ja siitä kerron toisella kertaa. Noin 16 vuotta sitten olimme porukoissa liikkeellä Hämeenlinna-Lahti tiellä kun auto alkoi heittelehtiä, syöksyi tieltä ja kieri rinteen alas, kolme täyttä kierrosta ja päätyi oja partaalle väärin päin. Minä tiesin, luultavasti ennen kuljettajaa, että tämä tilanne päättyy tieltä syöksyyn. Heti kun se oli varmaa, minä ryhdyin antamaan ohjeita muille matkustajille, neuvoin suojautumisessa kun auto pyörii alas rinnettä ja annoin ohjeita siitä, kuka avaa turvavyön milloinkin ja miten autosta poistutaan turvallisesti ikkunan kautta. Se sama kaveri, joka silloin tuli esiin on tappaja. Suomessa kuuluu olevan niitä mitä eilen sanottiin psykopaateiksi, en muista miksi niitä sanotaan tänään, enkä tiedä mit ne ovat huomenna, kaksi kertaa enemmän kuin muissa maissa. Lukemani arviot vaihtelevat 4-6% miehistä välillä, kun se on muualla eurooppalaisessa väestössä 1-1,5% miehistä. Olen omalla blogillani arvellut että selviytyminen ainaisen vihollisen, talven, edessä on jotenkin rikastanut tätä ominaisuutta. Mutta minulla on teoria ilmiöstä jota kutsun metapsykopatiaksi. Ihmiset kuvittevat psykopaattien olevan kaikkien jonkinlaisia vaanivia murhaajia. Varsinaiseksi “tappajatyypiksi” arvioidaan kaikista psykopaateista 15-18%, jos kohta noin 40% on ilmeisesti alentunut väkivallan kynnys. Kuitenkin suurin ihmisistä jotka voitaisiin tutkia psykopaateiksi elävät elämänsä ilman että koskaan syyllistyvät mihinkään rikokseen mistä heitä saisi mitenkään vastuuseen. Itseasiassa, minä taas aloitin virkkeen sanomalla itseasiassa. Itseasiassa psykopaatit menestyvät monissa arvostetuissa ammateissa, lentäjinä, lennonjohtajina, kirurgeina, tutkijoina ja analyytikkoina, koska he keskittyvät tehtävään, eivätkä kiinny siinä oleviin ihmisiin. Tämä puheenaiheena saa minut taas miettimään sitä kysymystä, kuinka paljon tietoa idiooteille sopii antaa? Olen nähnyt miljoonia verkkoviestejä lukeneena, millaiseen vulgaaripsykologisointiin mm.lehdistön tarjoama tieto ihmisiä johtaa ja kuinka maarahvas arvottamalla ilman analyysiä käyttää ihmisyyttä leimasimena. Koska meidän ympäristössämme on ollut joitakin ominaisuuksia jotka ovat lisänneet psykopaattien osuutta väestössämme, se on ollut siis jonkinlainen kilpailuetu. Koska se on ollut kilpailuetu, ominaisuus on luonut jotakin kadehdittavaa. Tämä on luonut oudon tilanteen, yhteisöllistänyt psykopatian, toisaalta taas, ihmisen ominaisuudet, myös psykopatia, ovat aina yhteisöllisiä, suhteessa toisiin ihmisiin. Ja tästä on syntynyt kulttuurillinen psykopatia, metapsykopatia, jossa periaatteessa “terveet” ihmiset jäljittelevät psykopaatin käytöstä, koska näkevät sen edullisena. Juuri sodat ja erilaisiset kriisit, väärän kuninkaan päivä, jossa suorittaminen itsensä ja ihmiset unohtaen, on ollut tärkeää, on psykopaattien maata, jossa sankarit ovat nousseet hulluudesta, piittaamattomuudesta ja kovuudesta. Siitä luusta ovat Rokat keitetty. Kuitenkaan metapsykopaatilta pohjimmiltaan muuttuu se piittaamattomuus ja hän joutuu murtamaan omaa empatiaansa, taistelemaan itsensä kanssa, ollakseen sitä, mitä psykopaatti on rakenteellisesti, “Kain” joka murtuu itseensä. Eräs moderni väkivallan ongelma on väkivallan kieltäminen. Se johtaa niihin ongelmiin joita väkivalta kieltämällä pyritään välttämään. Voimme vaikuttaa vain niihin asioihin, jotka tunnustamme. Jos meidän ongelmamme on väkivalta, sen voi ratkaista vain hyväksymällä väkivalta. Tämä on yhtälö joka sitten maarahvaalle on liikaa, mutta toisaalta se on heidän ongelmansa. Taas. Tämän kanssa meidän on elettävä.
|
(0 ääni)
 |
| 01.02.2010, 12:00 | |||
|
Login Form
Kysely käyttäjille
Teemaryhmä
| Ruusun maku 2 |
Margumada oli innoissaan saapuessaan Lännen Suurkuninkaan mahtavaan kaupunkiin ja ensikerran hän uskalsi kulkea selkäsuorana, sillä vaikka hän olikin pidempi lili kaikkia naisia, jotkut miehet olivat vielä häntä paljon pidempiä. Täällä ihmisten joukossa hän tunsi itsensä kauniimmaksi kuin koskaan, ja itsekseen hän hymysi monasti vanhan laulun kertosäkeelle kotipuolesta ”Tyttö vailla puolensadan, kosijoita on nyt koko maasta, ottajia olis kyllä”, sillä seuraavana keväänä hän täyttäisi 48 ja häntä pidettäisiin aikuisena naisena. Kun suurlähettiläs sitten virallisesti otettiin perheineen vastaan hovissa oli Margumada suorastaan haltioisaan. Koko pitkän matkan valtaistuinsalin keskikäytävää seisoivat vartiossa suurkuninkaan keihäsmihet, joista lyhyimmätkin olivat hänen mittaisiaan. Puolivälissä käytävää hän katsoi erästä keihäsmiehistä suoraan silmiin ja näki silmät, jotka olivat heleän siniset, kuin jäätynyt taivas, ja hiukset, joista muutama suortuva näkyi kypärän alta, olivat oudon keltaiset, kuin kultaa seassaan iltaruskoa. Menarai seisoi kunniavartiossa kun idänkääpiöiden lähettiläs esiteltiin virallisesti hovissa. Kun Todella Kunnianarvoisa Lähettiläs lähestyi valtaistuinta keinuvin askelin, yllään kullalla ja lapis lazulillla koristeltu puku ja vyöllään koristeltu hopealeka. Suurlähettilään takana kulki vanhempi nainen, jonka puku oli vähintään yhtä loistavasti koristesteltu kuin lähettilään. Mutta viimeisenä seurueessa kulki pitkä nuori nainen, jonka musta puku antoi hyvän pohjan hienoille kultavitjolle ja jonka sinisen mustissa hiuksissa kimmelsivät kultaisista neuloista sateenkaaren väreissä jalokivet. Naisen kasvot olivat kissamaisella tavalla sirot, nenä matala ja suora, huulet kapeat ja kaunismuotoiset, mutta suurimman vaikutuksen Menareihin tekivät silmät. Tytön silmät olivat mustat, täysin mustat, kuin olemattomuudesta katsova sateinen yö ja mitään sellaista Menarei ei ollut koskaan nähnyt. Hän tunsi ihonsa viilenevän ja verensä kuumenevan. Tämän naisen vuoksi hän oli tullut etelään, ihmisten pariin. |
| Read more text |
| Ruusun maku 1 |
Silloin, lopun aikojen alussa, kun vanha maailma oli käymässä jo vanhaksi ja sen unet kävivät ohuemmiksi, kaksi nuorta rakastui, niin kuin nuorilla on ollut tapana rakastua kaikkina aikoina ja vielä niitä ennenkin.
Tyttö, Margumada, oli omalla tavallaan kaunis, mutta omiensa parissa häntä ei suurena kaunottarena pidetty, sillä hänen leukansa oli liian kapea silmät kovin etäällä toisistaan ja sitä paitsi ja ennen kaikkea; tyttöhän oli aivan liian pitkä, oikea jätti, pidempi kuin kokuaan kotiseutujensa miehistä ja täsmälleen kuusi jalkaa pitkä. Tytön isä oli suurta sukua, kuninkaan sisarenpoika, eikä äidinkään omaisia pitänyt väheksyä, sillä hän oli oikea sotaherra ja paroni. Kun tytön kuusi sisarusta olivat jo naimisissa, mutta tälle nuoremmalle, jättitytölle ei löytänyt sulhasta, arveli työtön isä että tyttö voisi olla onnellisempi vierailla mailla ja pyysi enoltaan , josko hä voisi lähteä lähettilääksi Lännen Suurkuninkaan hoviin.
Poikakin oli oivallista sukua, metsäparonin seitsemäs poika, äitinsä puolelta kuninkaallista verta. Hän oli nimeltään Menarei ja oikeastaan liiankin kaunis. Varreltansa ja voimiltansa vain oli kovin vähäinen, ja vaikka hän teki kaikkensa korvatekseen puutteensa muutoin, niin ei hänestä ollut kantamaan edes isänsä kilpeä, puhumattakaan että olisi jaksanut heiluttaa tämän sotatapparaa, samalla tavoin kuin isänsä. Vaikka Menareissa oli puutteensa, oli yksi asia, jossa hän voitti kaikki naapurinsa. Pienenä, keveänän ja sirona, hän oli kotiseutujensa ainut mies, joka saattoi ratsastaa ja näin hänestä tuli kotitanhuviensa ensimmäinen ratsumies.
Vaikka elämä tuntui jotenkin sujuvan, hän ei kuitenkaan ollut onellinen, vaan tunsi epämääräistä ja surun sekaista kaipuuta jonnekin, jota ei osannut määrittää sen tarkemmin.
Kun Menarei sitten täytti 65-vuotta, hän pyysi isältään lupaa lähteä maailmalle, ja etsiä onneaan vierailta mailta. Äiti pyysi serkultansa kuninkaalta suosituskirjeen ja osti pojalleen muutaman hyvän gamarilaishevosen.
Muutaman vuoden Menarei vaelteli, ennen kuin asettui suurkuninkaan palvelukseen, ja palveli hovin turkoosinuttuisissa keihäsmiehissä.
|