Olipa kerran koira, joka muutti isäntänsä kanssa Afrikkaan ja viidakon eksoottiset tuoksut veivät koiran mennessään syvälle, syvälle metsän siimekseen. Kuinkas sitten kävikään; koira havaitsi pian että häntä lähestyi tuima ja julman näköinen gepardi. Koira huomasi lähellä vanhan luun ja alkoi kaluta sitä selkä kissapetoon päin, itsekseen jupisten “Kyllä nämä gepardit ovat sitten sitkasta syötävää, mutta eihän täällä viidakossa parempaa ole…”
Gepardi joka oli juuri iskemässä kiinni koiraan, kuuli sen ja lähtikin vähin äänin hipsimään muualle, mielessään itseään onnitellen, että oli viime hetkellä perunut hyökkäyksen tämän hirvittävän gepardin syöjän kimppuun.
Tilannetta oli seurannut puusta kääpiösimpanssi, joka ajatteli, että nyt on hänen tilaisuutensa päästä väleihin gepardin kanssa ja meni kertomaan tälle, miten koira oli tätä huijannut.
Simpanssi karkasi gepardin perään ja kohta jo kertoi koiran kavaluudesta.
Gepardi sanoi apinalle, että tämä voisi nousta hänen selkäänsä ja tulla mukaan katsomaan miten käy kun häntä huijaa.
Koira huomasi silmänurkastaan gepardin, jolla oli simpanssi selässään ja käänsi selkänsä muina miehinä selkänsä näille ja huusi sitten “On se vaan jumalauta näitten simpanssien kanssa, siitä on jo tunti, kun lähetin sen hakemaan minulle tuoretta gepardia, mutta ei niihin saatanan apinoihin voi luottaa missään asioissa!”
Gepardi ajatteli että nyt hän meinasi joutua apinan huijaamaksi ja söi siltä seisomalta tämän kädellisen.
Mitä me tästä opimme?
Perseennuolijalla on paskanen loppu, mutta hyvä paskan puhuja pärjää missä vaan.
