Minä kirjoitin tämän kerran ja sitten hukkasin sen jotenkin…
Tapasin tuossa päivänä muutamana vanhan äijän kräffänän, joka aikaan oli samassa koulussa, mutta luokkaa alempana kuin minä.
Vaihdoimme sitten muutaman sanan koulusta. Hänen esikoisensa kirjoittanee ylioppilaaksi ensikeväänä ja toinen aloittaa lukion. Näin heidät ohimennen, kun tulivat metrolta.
Silloin, joskus viime vuosituhannen keskivaiheilla, vähän ennen kuin patrimonialismista tuli muoti-ilmiö, mutta täysfeodalimin jälkeen, kun olimme, koulussa, lukihäiriötä hoidettiin kahdella tavalla. Huutamalla, mitä tapaa käytti englanninopettajamme ja vittuilemalla, mikä oli rehtorin suosima tapa. Tulokset eivät olleet mitenkään loistavat, ilmeisesti kaksi erilaista hoitometodia häiritsivät sen perille menoa, tai jotain.
Meille myös selitettiin mistä lukihäiriö johtuu.; pahuudesta, laiskuudesta ja yleisestä kunnottomuudesta, joka johtaa koulukotiin, vittuun ja Hänen Majesteettinsa pääministeriksi.
Olen kai tästä kirjoittanut aikaisemminkin, mutta ei se mitään, näin kavereiden kesken.
Meillä molemmilla, minulla ja tällä pönäkällä äijällä oli silloin lukihäiriö ja hänellä aika pahakin. Aikuisiällä, muutaman kerran kun elämä oli mennyt sen vuoksi solmuun, oli hän hakenut siihen aktiivista apua ja nyt sitten hän oli pärjännyt elämässä varsin oivallisesti.
Monasti nämä häiriöt ovat perinnöllisiä, ja tämä onkin vahvin syy miksi perintöverosta ei pitäisi luopua. Saatan kuvitella miten valtionvirastojen viestintä tulee saamaan uusia tasoja, jos he saavat vuosittain vaikkapa vain 5% 5000 lukihäiriöisen virheistä.
Meidän perheessämme noudatetaan hieman erilaista perintökaarta kuin on tavallisesti tapana, ja en ole pojalleni antanut edes ennakkoperintönä lukihäiriötä, vaan silti hän kirjoitti kerran erään kirjoitusvirheen, yläasteella, kun unohti t-viivan pois sanasta ”sammakko”.
Minä tiedän miehen, joka maksoi sakot rikkeestä jota ei ollut tehnyt, mieluummin kuin tunnusti, ettei osannut lukea kuulustelupöytäkirjaa kunnolla. Lukihäiriö oli pitkään minullekin suuri rajoite. Häpeä.
Minä tiesin että osaan kirjoittaa, kertoa tarinan, mutta en osaa kirjoittaa.
Sitten hain töitä ja minua haastatteli Maru Avellan.
Hän sanoi jotakin, joka muutti minun asennettani.
”Jos me halutaan suomen maistereita, me tilataan niitä kuorma-autollinen yliopistolta, mutta jos me halutaan sellaisia ihmisiä joilla on luovuutta ja jotakin sanottavaa, me joudutaan erikseen etsimään”
No eihän se sanasta sanaan noin mennyt, mutta siinä on se ydin.
Kuitenkin varsinaisen kaapista tulon, häpeän julkipanon, tein sitten vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Kaapista tulo kuvaa sitä hyvin. Sitä voisi hyvinkin verrata homon esiin tuloon, joskin kirjoittava lukihäirikkö muistuttaa enemmän vitriinihinttiä kuin kaappihomoa.
Olessani duuni.netin yhteisötoimittaja, minä kirjoitin sitten varsin oivallisen tekstin asiasta. Se oli hyvä kirjoitus, sillä se paljasti ihmisistä varsin paljon.
Sain privan kertomuksia, mitä kaikkea ihmiset ovat asian johdosta kärsineet. Eräs päätoimittaja kertoi senkin, että on pari nimitoimittajaa, joiden tekstit olisivat ilman toimitussihteeriä lukukelvottomia, mutta jotka korvaavat puutteensa opillisessa puhtaudessa sosiaalisilla suhteilla ja hyvällä kirjoittamisella.
Ja toisaalta, sain huomata silloin senkin, miten paljon ihmiset toisten jutuista välittävät ja paljon kuuntelevat, mutta se on toinen juttu.
Kysymys on siitä, että uskaltaa, asiaan liittyvästä leimasta huolimatta, olla oma itsensä.
Lukeminen ei ole ollut minulle koskaan ongelma. Oikeastaan ongelma on siinä että luen liiankin hyvin; luen sen mitä on tarkoitettu, en sitä mitä on kirjoitettu. Näin sitten minun tietoisuuteni ei reagoi tekstissä oleviin virheisiin. Tekstinkäsittelyohjelmat avittavat oikoluvullaan jonkin verran, mutta sitten kun siellä näkyy punainen viiva, niin mitä pitää tarkistaa?
Ihan ensin tarkistetaan ettei teksti ole Kiannon kirjoittamaa.
Mutta kokemus on omettanut pinua mitäpään silpällä kahta puuta tekijää. Ne ovat M ja P. Täpän omin jo Margaret Thatcherin aikana. Ne voivat korvata toisensa tai vaihtaa maikkaa tekstissä vamaasti.
Toki se voi tapahtua muillakin kijraimilla, putta tyymillinen on m ja p. Kysymys ei ole pistään harhalyönnistä, sillä eiväthän ne ole nämmäipillä edes kovin likellä toisiaan ja voin tehdä sen virheen myös käsin kirjoittaessani.
Sitten on kaksoiskonsonantit. Onko siten niin väliä, kirjoitanko siten vai siten? Tekstinkäsittelyohjelma avittaa kyllä, mutta jos sana ei muutu siitä, onko sinä kaksi kirjointa peräkäin vai ei, niin mitäs siten?
Yhdys sana virheet ovat myös sitten niitä, joita tekstin käsittely ei tunnista. Muistan lukeneeni ettäsuomessa olisi keskimäärin yksi yhdys sana, jokaisessa virkkeessä, joten jos nyt pistäisin sen sitten randomilla?
Silti todellisuus on sellainen etten välttämättä löydä kaikkia vihreitä likdivoitavaksi ja tekstiin voi tulla merkityksiä, joita siihen ei ole tarkoitettu.
Sitten Saharan nakkisotien on paljon soossia virrannut Aura Joen puntissa ja sen jälkeen kun tämä vanha äijä oli koulussa kuuntelamassa rehtorin ja englanninopettajan terapiaa. Hänen molemmat poikansa ovat saaneet apua ja avitusta, ja saatanpa kuvitella, että heidän tiensä kulkevat hieman sileämmin kuin sillä pöhöttyneellä vanhalla äijällä meidän koulustamme.
Mutta se juttu. Kirjoittamisessa tärkeintä ei ole se, että välimerkit tai edes kaikki merkit ovat kohdallaan, vaan se että on sanottavaa. Jos on sanottavaa, ne joille sillä on merkitystä, ymmärtävät sen kyllä, ja ne taas, joille tekstin puhtaus on tärkeämpää kuin ajatuksen kirkkaus, niin mitä sanottavaa minulla niille sitten olisi?
