Minulla oli monta vuotta sitten naapuri, maisteri Poukkula, jonka kanssa usein keskustelin. Meillä oli tapana huvittaa itseämme säilyttämällä henkisessä läheisyydessämme muodollinen välimatka tittelin kantaman päästä ja harrastaa hienostunutta naljailua tapiirien kustannuksella.
Hän meillä oli ikäeroa 31 vuotta, mutta muutamankin historiallisen koukun kautta, meillä oli paljon yhteistä, jos kohta toisaalta, paljon vierastakin, mutta yhtä kaikki, riittävästi yhteistä, jotta ymmärsimme ja riittävästi vierasta, ollaksemme toisillemme opiksi.
Maisteri Poukkula kertoi kerran, kuinka hän sai Berliinissä Beckettin haastattelun.
Hän kävi joka päivä teatterilla kysymässä, antaisiko Herra Beckett haastattelun. Väsyttämällä se onnistui. He tapasivat ravintolassa teatterin likellä ja Beckett antoi vuosiin ainoan haastattelun. Samana iltana oli Beckett saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja ainut haastattelu, mikä silloin julkaistiin, oli Suomen Sosialidemokraatissa.
Maisteri Poukkulan kuolemasta tuli kuluneeksi 19 vuotta. Viimeiset vuodet olivat hänelle raskaat. Hän kuoli kotiinsa, sydän petti, tietysti.
Minä olin kai ainut hautajaisissa, joka ei ollut perhettä, mutta toisaalta, olin kai ainut siellä, joka tunsi ja ymmärsi Maisteri Poukkulaa.
Maisteri Poukkulan veli ei tuntenut sisarensa maailmaa, eikä osannut kutsua ketään. Ja minä ilmoitin muutamalle tuttavalle, sitä mukaa kun löysin yhteystietoja kuolinpesän kirjojen välistä. Omistuskirjoituksella ollutta Beckettiä ei kuormassa ollut.
Keittiössämme on kaappi, joka oli aikoinaan ollut Poukkulan salissa, kirjastossamme pari hyllyä kirjoja ja vitriinissä oven vieressä pieni asetelma, jossa on Poukkulan talon lautasliinat, kutsukortti Puolan lähetystön juhliin ja lasit, joista hänen isänsä ja Paroni Mannerheim olivat ottaneet votkaa verannalla.
Tapasin naisen, joka oli ollut maisterin työtoveri Uudessa Suomessa, niin kauan sitten, silloin kun minä olin ollut vasta pikkupoika.
Tapaani rouva Järstä oli sitten kirjoittanut Maisteri Poukkalan muistokirjoituksen.
Luin muistokirjoituksen ja muistin…
Parahin Maisteri Poukkula, suonette anteeksi, mutta kaipaan teitä, kahvikuppia ja pientä siivua konjakkia seurassanne.
